Lukemisen fiilistely on ihanaa ja ennen kaikkea tosi tärkeää

Kukaan ei puhu enää kirjallisuudesta, mutta kaikki puhuvat lukemisesta.

Lukeminen on vähentynyt, lukutaito rapistunut, ja kirjailijoista on tullut luovan alan alustatyöntekijöitä.

Ja silti: Helsingin kirjamessut teki kaikkien aikojen kävijäennätyksensä viime vuonna.

Ihmiset myös jonottavat päästäkseen lukemaan Ronja Salmen ja kymmenien muiden ihmisten kanssa kirjojaan Bar Tÿpoon.

Julkisuudessa on koko ajan joku tunnettu henkilö kertomassa siitä, mitä TÄRKEÄÄ kirjaa he ovat joskus lukeneet ja miksi lukeminen on TÄRKEÄÄ.

Tuntuu, että kirjallisuuspuhe on vähentynyt ja tilalle on tullut epämääräistä lukemisen fiilistelyä. Toisin sanoen kukaan ei puhu enää kirjallisuudesta, mutta kaikki puhuvat lukemisesta.

Tämä oli tietysti kärjistys, jonka sisällä saattaa piileksiä pieni katkeruuden makuinen siemen.

Olen miettinyt tätä ristiriitaa ainakin siitä lähtien, kun itkin viime kirjamessujen tungoksessa ystävälleni sitä, ettei kirjallisuusosaamiseni ole taannut minulle pysyvää työsuhdetta.

Seuraa muutamia tämän ristiriidan ja katkeruuden synnyttämiä ajatuskudelmia:

Lukemisesta on tullut luksusharrastus, jossa tärkeintä on suorittaa ja performoida.

Isäni aloitti työuransa 13-vuotiaana valomainosasentaja isänsä omistamassa firmassa. Kouluja käymätön isäni säilyttää vintillä vuosikymmeniä vanhoja sanomalehtiä, joita ei ole vielä ehtinyt lukemaan kannesta kanteen.

Isäni poimii kirjaston ilmaishyllystä liitoksistaan revenneitä venäläisklassikoita, kuten Hiljaa virtaa Don ja Vankileirien saaristo (jälkimmäisen kirjan ensimmäisen osan isä korjasi maalarinteipillä ja lahjoitti minulle, mutta en ole vieläkään sitä lukenut).

Isäni myös pesee meidät kaikki Trivial Pursuitin Genius-versiossa, jota hän ei pelaa, mutta huutelee silti vastaukset sohvalta.

Sivistys on reilusti seitsemänkymppisen isäni aikana ollut kaikkia sosioekonomisia luokkia leikkaava tavoite ja ylpeyden aihe.

Mutta tänä päivänä sivistys on out ja sivistyneeltä näyttäminen on in, joten lukemisesta on tullut ennen kaikkea erontekemisen symboli keskiluokalle.

Lukeminen kuuluu osaksi tasapainoista elämäntapaa samalla tavalla kuin meditaatio ja 10 000 askelta päivässä (tai 20 000, jos olet Sanna Marin).

Lukemiseen kannattaakin suhtautua kuin maratontreeniin, osallistua erilaisiin lukuhaasteisiin, mitata sivumäärää ja lukuaikaa. Vain siten voi oikeasti haastaa itseään (ja tietää, onko pärjännyt paremmin elämässä kuin muut).

Onko kirjallisuuden tunteminen enää edes osa yleissivistystä?

Lukion voi nykyään läpäistä lukematta kirjaa kannesta kanteen.

Yhtä lailla kuvataiteilija voi tehdä taideprojektin Seitsemästä veljeksestä, vaikka ei jaksanut lukea kirjaa ihan kokonaan.

Ilmeisesti myös toinen klassikko Raamattu kannattaa ohittaa, jos kokee vaikeaksi sen, ettei pysty samaistua 1000–160 eaa vallineeseen arvomaailmaan.

(Saarnaajan kirja on tämän kirjoitelmani pohjateksti.)

No mikä sitten olisi elitistikriitikolle sitä “OIKEAA KIRJALLISUUSPUHETTA”?

Kun olin ensimmäistä kertaa Nuori Voima -klubilla, joku heitti ilmoille vitsin “formalismista”. Kaikki nauroivat, enkä tajunnut mitään. Tunsin olevani väärässä paikassa ja täysi juntti.

Korvaamatonta työtä tekevät taidelehdet pitävät yllä kirjallisuuspuhetta. Kirjallisuuteen intohimoisesti suhtautuvissa piireissä keskustelu parhaimmillaan kohottavaa ja sivistävää. Pahimmillaan löytää itsensä illanvietoista, joissa kaikki vain esitelmöivät vuoron perään omista kirjoitusprojekteistaan.

Taidelehtiä tai akateemista tutkimusta lukiessani mielessäni raksuttaa, miten näitä keskusteluja voisi kääntää yleistajuiseksi sanomalehtikieleksi? Tämä on ainakin joskus ollut päivälehtikriitikon ydintyötä, jonka vaikkapa kriitikko Mervi Kantokorpi hallitsi brilijantisti.

Kantokorpi toimi vuonna 2003 Finlandia-diktaattorina ja valitsi voittajaksi muodollisesti ja temaattisesti aikaansa edellä olleen Pirkko Saision Punaisen erokirjan. Kantokorpi kertoi palkinnonjakotilaisuudessa Suomen kansalle (ja sitten Helsingin Sanomien lukijoille), mitä autofiktio tarkoittaa.

Koen tarpeelliseksi siteerata tämän kohdan kokonaan, koska 22 vuoden jälkeenkin autofiktio-termiä käytetään vähän fiiliksen mukaan:

---

“Punainen erokirja [—] tutkii kauttaaltaan kirjailijan tarinoitunutta minuutta. Hän kertoo omalla nimellään ‘Pirkko Saisiosta’, väliin etäännyttäen kolmannessa persoonassa, väliin palautuen suoraan monologiin. Tutkimus kutsuu tällaista erisnimen peliin heittävää romaania autofiktioksi tehdäkseen eron väljempään omaelämäkerralliseen proosaan.

Autofiktion herättämät kysymykset kirjallisuuden ja maailman suhteesta ovat kiinnostavimmillaan, kun päästään etäälle sen tapahtumien ajasta. Saision romaanin henkilögalleria on jo nyt jokseenkin fiktiivinen kirjailijaa nuoremmille sukupolville”

---

Tätä on kirjallisuuspuhe, esimerkiksi.

Ajatteleeko kukaan enää, että kulttuurijournalismin tehtävä on kertoa lukijoille, mihin kirjallisuus on taidemuotona menossa?

Tai että kulttuurijournalismin tehtävä olisi tulkita ja kuvailla kirjallisuuden ilmiöitä, jotka kertovat jotain olennaista tästä kulttuurisesta hetkestä?

Kriitikeissä näitä edelleen tehdään, mutta niitä pidetään vaikeaselkoisina ja lukijoiden yläpuolelle asettuvina.

Jos kirjallisuustoimittaja käyttää vaikeita sanoja, se on elitismiä. Ja jos taloustoimittaja käyttää vaikeita sanoja, se on asiantuntijuutta.

Fiilistely on helpompaa ja tehokkaampaa kuin kriittinen analyysi.

Miten nopeasti kirjallisuusanalyysin pitäisi syntyä päivälehtityössä? Kerran sain tällaisen ohjeen:

“Kirja luetaan päivässä ja siitä kirjoitetaan päivässä tai korkeintaan kahdessa.”

Hitaasti kytenyt loppuunpalamiseni sai sytykkeen tästä aikataulusta, kun käsillä oli englanninkielinen noin 500-sivuinen filosofin elämäkerta. (Onneksi tämä oli äärimmäinen esimerkki.)

Fiilistely lisääntyy, koska ajattelulle ja hitaalle perehtymiselle ei ole aikaa. Nopeuskulttuuri ei palkitse vaivannäöstä. Eikä vaivaa kannata ainakaan nähdä, ellei tee siitä contsaa.

Fiilistely on sitä, ettei kyseenalaista omia ensireaktioitaan asioihin. Se toimii huomiotaloudessa, sillä se tuottaa suoria tunteita herättäviä väittämiä.

Usein asioihin perehtyminen tuo mukanaan nyansseja ja harmaan sävyjä, eikä sen jälkeen tee enää mieli antaa kärkeviä lausuntoja.

Mitä väärää on lukemisen fiilistelyssä?

Ei yhtään mitään. Make lukeminen great again!

“Lukeminen on seksikästä”

Seksi myy, joten lukemista ja seksiä yritetään naittaa. Voisiko lukeminen olla myös eroottista? Tai kinkyä? Vähän intiimiä ja kiellettyä.

Se voisi olla vaikka sellainen pieni friikkikerho, joka kiihottuu paperihaavoista ja lyöntivirheistä kuin henkilöhahmot Cronenbergin Crash-elokuvassa ruttuisesta autonpellistä.

++ Hence: uusia työmahdollisuuksia?

Voisiko kirjaseksiklubi olla uusi juttu? Maailmalla on sellainenkin ammatti kuin kirjastylisti. Kirjastylisti valitsee jollekin Kylie Jennerille kirjan, joka sopii kantajansa asuun ja brändiin.

Kirjastylisti/booktokkaajavinkkini: Karissa Ketun H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään sopii hyvin kesän ja hyvinvoinnin sävyihin, kuten tässä IG-storykuvassani vihersmoothieen, älykelloon ja mätänevään pioniin.