Kesä on vihreä räjähdys. Elämä puhkeaa riemuhuutoon täynnä meteliä, likaa ja valoa. Ihmiset tungeksivat hikisen tahmeina kaduilla, terasseilla ja puistoissa.
Miki vihasi kesää. Miki kuoli kesällä.
Nyt minun kesäni on muuttunut. Se alkaa nykyään painajaisilla.
Ensimmäisinä kesinä näin unta, ettei Miki kuollutkaan. Kyse oli nerokkaasta huijauksesta, jolle nauroimme yhdessä baarin terassilla.
Kolmantena kesänä olen alkanut nähdä unia, joita en voi tässä kuvailla. Alitajuntani on alkanut käsittää, että Miki on poissa.
Olen ollut kateellinen ihmisille, joita Miki kävi hyvästelemässä unissa. Niistä kertomuksista huokuu rauha ja onni. Sulkeuma.
Kaksi vuotta sitten kesällä ymmärrykseni kuolemasta muuttui.
Ensin minusta tuli sekava ja aloin kyseenalaistaa elämän ja kuoleman välistä rajaa, vaikka samalla koko todellisuuden läpi viilsi tietoisuus siitä, miten totta on kuolema.
Aloin kuitenkin puhua tyhjyyteen ja vaadin kaikenlaisia merkkejä siitä, ettei kuolema ole lopullinen kadotus, katoaminen, hävitys, häviäminen, tuhoutuminen, absoluuttinen, ikuinen, peruuttamaton. Kokeilen tähän sanoja, koska mikään ei kuvaa sitä koko olemiseen leviävää kauhua.
Löysin merkkejä, kuten niitä etsivä aina löytää.
Pieni hiiri tuijotti minua jalkojeni juuressa baarin terassilla, jonne olin paennut sisällä soinutta hautajaiskappaletta. “Haluan, että tämä soi hautajaisissani”, Miki sanoi Lou Reedin Perfect Daysta monta kertaa, kun seurustelimme jo hyvin kauan sitten.
Kerran pesin hampaita, ja yksi kitaran kieli soi. Kissat säikähtivät.
Mutta merkit eivät poistaneet tunnetta. Mikään ei korjaa tätä.
Kuolema on muuttanut suhtautumiseni menneisyyteen. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta niin kauan kun on elämää, tässä hetkessä on mahdollisuus sille, että tapahtunut saa uusia merkityksiä. Voi korjata, armahtaa, parantaa.
Mutta kuolema sinetöi menneisyyden pysähtyneeksi kammottavalla tavalla. Mitä sellaista sieltä palaa, johon en voi enää vaikuttaa mitenkään?
Entä mitä voi säilyttää? Kaikkihan ovat kuulleet sen, että muiston palauttaminen mieleen manipuloi muistoa vähän kerrallaan. Kun katson menneeseen, luon vain fiktiota ja tuhoa.
“Niin se vain on (—), kuolleet jäävät elävien käsiin.” - Hanna Weselius, Pronominit
Mikistä kirjoittaminen ei ole helppoa, eikä se tunnu ongelmattomalta (siksi kirjoitan lähinnä itsestäni). Se myös tuntuu varjeltavalta asialta. Kukaan ei saa koskea tähän.
Kukaan ei voi säilyttää ihmisestä kuin pieniä sirpaleita sieltä täältä eri versioista elämää. Palasia kulkeutuu sinne tänne ja niistä muodostetaan vääristäviä kuvia. Jotkut haluavat koota kuvat kiiltäviksi ja paistatella niiden heijastuksissa.
Erityisen vaikea säilytettävä on Miki.
Miki oli läpitunkematon, ja siitä kaikki hullaantuivat.
Roland Barthes kirjoittaa Rakastuneen kielellä -teoksessa, että rakastettu on mysteeri, jonka “tavoittelu ponnistuksia säästämättä on silkkaa uskontoa.” Ja jos tuntematonta yrittää määritellä, tulee itse määritellyksi sen perusteella, saako rakkaaltaan osaksi kärsimystä vai mielihyvää.
Mikissä oli puolia, jotka eivät näy lehtijutuissa tai niissä lukuisissa puheissa, joita olen kuunnellut ja jotka alkavat sanoilla: “Mikin tavoin myös minä olen kirjailija/taiteilija/muusikko…”
Kaksi kesää sitten aloin vihata taiteilijuutta, taidepuhetta ja nerouspuhetta.
Aloin vihata joo joo -miehiä, faneja, hännystelijöitä ja juhlijoita.
Aloin vihata mielenterveyspalveluita ja avohoitoa.
Aloin vihata niitä, jotka ryntäsivät lehtiin markkinoimaan omia teoksiaan.
Aloin vihata mediaa ja niitä iltapäivälehtiä, jotka tähtäilivät kameroillaan itkeviä ihmisiä kirkon asehuoneessa.
Aloin vihata kolumnien kirjoittajia ja meemitaiteilijoita, joiden oli pakko tehdä välittömästi sisältöä tunnetun ihmisen kuolemasta.
Olin niin vihainen, että kirjoittelin höyrähtäneitä vihaviestejä näille tahoille.
Olen lukenut työssäni vuosikausia kommenttipalstoja, jotka lainehtivat vihaa. En koskaan ymmärtänyt, mitä surusta ja epätoivosta kumpuava raivo tekee, en ennen tätä.
Tässä vihassa ei ole mitään henkilökohtaista. Se on puhdasta ja avutonta.
Olin vihainen myös itselleni. Olen vihainen.
Miki kirjoitti Rimbaudin runokokelmani sisäkannen täyteen tekstiä, käänteli sivuja hiirenkorville ja tahri niitä nesteellä, jonka oletan valkoviiniksi. Meillä oli molemmilla omat kirjat. Joko Miki oli sekoittanut niteet tai ei ole välittänyt.
Miki kuvasi siellä kaoottisin tikkukirjaimin sutaistuissa muistiinpanoissa sen, jolle en löydä sanoja. Miki kirjoittaa äidistään, kuten usein:
Äiti! Hänen lumensiniset silmänsä
ovat ruusujen alla.
Nyt sateenkaaren väreissä, ammollaan.
Liikuttavaa. Kiitos