Elitismin pelko on oman tyhmyyden pelkoa

Olen valmis kohtaamaan tyhmyyteni ja elitismini Hesarin juhlien jälkeisessä alakulossa.

Istuin viime viikolla erään anniskeluravintolan vessakopissa Helsingin Sanomien juhlien jatkoilla.

Kuulin keskustelun, jossa eräs toimittaja sanoi toiselle, että hänelle tulee kritiikeistä tyhmä olo. Hän kuulosti sekä uhmakkaalta että surulliselta.

Vain hetkeä aiemmin toinen kollega sanoi minulle ja toiselle kulttuuritoimittajalle, ettei ole lainkaan kiinnostunut kulttuurista.

Hän ei katso edes Netflixiä eikä kuuntele musiikkia. Näen mielessäni, miten hän palaa kotiin töistä pitkän päivän jälkeen, purkaa ruokatarvikkeet jääkaappiin ja istuu sohvalle katsomaan valkoista seinää.

Seinien ystävä kysyy, miksi mielestämme lehden pitäisi julkaista tekstejä ( eli kritiikkejä), jotka eivät tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä.

Vielä aiemmin itse juhlassa Helsingin Sanomien päätoimittaja Erja Yläjärvi piti puheen, jossa myönsi, että hänelle tulee nykytaiteen äärellä joskus tyhmä olo.

Vaatii rohkeutta sanoa niin tilaisuudessa, jossa on paikalla maan kulttuurikermaa kirjailijoista näyttelijöihin ja kustantamoväestä kriitikoihin.

Tuon illan jälkeen jäin miettimään tuota kovin inhimillistä ja universaalia “tyhmää oloa”.

Miksi ja milloin torjumme tunnetta omasta tyhmyydestämme? Ja kenen tyhmyyskokemuksen ehdoilla todellisuutta muokataan?

Minulla on hyvin usein tyhmä olo.

Toisissa konteksteissa se motivoi oppimaan lisää ja toisissa se aiheuttaa pelkkää välinpitämättömyydeksi naamioituvaa torjuntaa.

En esimerkiksi osaa käyttää rahaa ollenkaan. Ajattelen numeroita tililläni jollain hyvin abstraktilla tunteen tasolla.

Uusien kirjojen ostohetkellä ilahdun, kun tilillä on rahaa yllin kyllin. Unohdan täysin, että olen kaksi viikkoa sitten budjetoinut sen rahan HSL-lippuun.

Torjun ajatusta siitä, että rahan käyttämisen opettelu olisi jotenkin elintärkeää. Rahaa tulee ja menee ja kissani saavat syödäkseen.

Minulla on osaamista, jota yritän myydä, ja välillä joku maksaakin siitä, että kirjoittelen jotain.

Maksan näistä rahoista eri tahoille, jotka vuokraavat minulle esimerkiksi kotia, sähköä, puhelinta, internetiä, suoratoistosisältöjä, vakuutusta ja niin edelleen.

Maksan ison osan rahoistani myös ruokakaupalle, jossa kaurajugurtin hinta jatkaa kohoamistaan samaan tahtiin kuin kauppiaiden voittomarginaalit.

Yritän ajatella rahaa kapitalismin arvonmuodostuksesta irrallisena välineenä, tehdä hampaat irvessä taulukoita ja opetella säästöohjelmia.

Mutta se ei ole muuttanut suhtautumistani rahaan. En vain millään muutu ihmiseksi, joka haluaa tehdä työtä vaurastuakseen.

Tämä itseymmärrys ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö kihisisi kateudesta katsoessani Suomen kaunein koti -ohjelmaa, jossa sijoituksilla ja innovaatioilla vaurastunut yläluokka esittelee ekologisen design-talonsa savirappauksia ja kylpyammetta, josta on vehreä näkymä vesistöön.

Olen kulttuuritoimittaja, mutta en ole kasvanut kulttuurikodissa. Siksi tapahtuu paljon sitä, että kun kollegat puhuvat luontevasti sinfonioista tai taiteilijoista, joista en ole kuullutkaan, tunnen itseni tyhmäksi.

Vaikka häpeän, en torju koko keskustelua vaan sisälleni syttyy tuli. Tästä haluan tietää! Menen kotiin, laitan sinfonian soimaan ja luen Wikipediaa. Ehkä tilaan uusia kirjoja bussilippurahoilla.

Halu oppia ja ymmärtää, halu kasata tietoisuuteeni mahdollisimman paljon erilaisia kokemuksia ja poeettisia totuuksia taiteen kautta, tuottavat koko elämäni merkityksellisyyden pohjan.

Valitettavasti halu oppia rahasta ei kuulu tähän kategoriaan.

Talouden pääoma ja kulttuurin pääoma erkaantuvat yhä kauemmaksi toisistaan sekä omassa elämässäni että siinä todellisuudessa, jossa elän.

Vain toinen näistä pääomista tuntuu olevan riippuvainen toisesta.

Kulttuurin tekijöitä pakotetaan rahan alueelle.

Koska suoratoistojätit kasvattavat voittomarginaalejaan halvalla alkutuotteella, taiteen tekijöitä, esimerkiksi kirjailijoita, patistetaan markkinoimaan tuotettaan, brändäytymään, hustlaamaan ja skaalaamaan sisältöjä eri formaateille ja niin edelleen.

Ei enää todellakaan riitä, että taideväki puhaltaa pyhää henkeä katedraaleihin.

Paperilta digiin -siirtymä on tapahtunut käytännössä oman, suhteessa lyhyen työurani aikana. Muutoksen vauhti on käsittämätön. Se, mitä tuo muutos tekee kaikelle sanojen ja luovan ilmaisun varassa olevalle inhimilliselle toiminnalle, on vasta alkanut näkyä.

Suomessa tuo muutos tuntuu kenties rajummalta kuin muualla, koska meillä on tämä ikuisessa talouskurimuksessa elävä pienen kielialueen pieni kansa.

Sellaisen yleisön maassa alustatalouden ehdoilla pyörivä musiikkibisnes esimerkiksi tuottaa algoritmilaskelmoitua pötköä. Lukuaikapalveluissa menestyvät dekkarit ja romantasiat, joten niitä tuotetaan vauhdilla lisää.

Kun taide ja journalismi muuttuvat sisällöiksi, niitä aletaan tuottaa pienimmän yhteisen nimittäjän ehdoilla. Isoista ilmiöistä tulee isompia ja keskikokoisista pieniä, kunnes ne kutistuvat marginaaleihin.

Tällöin kaikki sisältö, jonka omaksuminen saattaa pysähtyä kuluttajassa heränneeseen tyhmyyden tunteeseen, on vaarassa.

Ymmärrän, että tämän muutoksen selostaminen saattaa tuntua yhtä aikaa typerän ilmeiseltä että hähmäisen abstraktilta. Ja näin onkin – kunnes siitä tulee eri tavoin konkretiaa.

Olin syksyllä erään kustantamokonsernin järjestämällä työlounaalla.

Niissä on tapana selata tulevan sesongin katalogeja sienipastojen tai blinien äärellä. Ne ovat siivoja ja asiallisia tilaisuuksia, joissa kukaan ei uskalla juoda edes ruokaviiniä kustantamon piikkiin.

Yksi kustantamoihminen myönsi jossain kohtaa ennen jälkiruokia, etteivät he voineet painaa katalogiin sanaa “novelli”. Se on liian vaikea sana.

Kansainvälisesti tunnetun kirjailijan novellikokoelmaa myydään siis Suomessa “kertomuksina”.

Meiltä alkavat kadota sanat.

Rebecca Solnit kirjoittaa esseessään Woolfin pimeys määrällisen tyranniasta (suom. Pauliina Vanhatalo) :

”Hyödyn maksimointi voittaa mysteerit ja merkitykset, joiden hyöty ulottuu pelkkää hengissä pysymistä ja selviytymistä syvemmälle ja jotka luovat tarkoitusta ja arvoa, jatkavat meidän jälkeemme ja tekevät sivilisaatiosta säilyttämisen arvoisen.”

Solnitin mukaan määrällisen tyrannia on osittain kielen ja diskurssien epäonnistumista. Ne eivät ole onnistuneet kuvaamaan hienovaraisia, monimutkaisia ja liukuvia ilmiöitä.

Eivätkä päättäjät arvosta sitä, jota ei voi edes kunnolla kuvailla. Solnitin mukaan nimeäminen ja kuvaileminen ovat siksi olennaisia tehtäviä kapinassa kulutuskulttuuria vastaan.

Solnitin tekstissä elää toivo, jonka mukaan kieli voisi meidät vielä pelastaa. Kapitalismi ei kuitenkaan puhu merkitysten kieltä. Sillä ei ole mitään muita tavoitteita kuin lisäarvon tekeminen, kasvun luominen kasvulle.

Teknologia- ja alustatalouskapitalismi kiihdyttävät taiteellisten ja tiedollisten sisältöjen muuttumista kasvavan hyödyn kulutuspötköksi.

Kun sisältöä pötköistää, vastaanottaja tyhmentyy ja sitten sisältöjä muokataan lisää sen tyhmyyden ehdoilla vielä helposti sulavammaksi pötköksi.

Jossain tässä välissä journalismi luopui ajatuksesta, että lukija haluaisi oppia jotain uutta.

Mitä silloin tapahtuu, jos taide menee rahan alueelle?

Ei mitään. Kuvitellaan lähitulevaisuus, jossa eletään pötkön todellisuudessa. Siellä on jo normalisoitu se, ettei novelleja saa nimittää novelleiksi.

Ja joku kulttuuriasiantuntija, jolle maksetaan novellien arvioimisesta kaksi penniä, kirjoittaa siitä ininää blogiinsa. Se muuttuu kitkerästä tuhnusta ilmaksi ennen kuin kantautuu minkään tahon korviin.

Kritiikissään asiantuntija käyttää kapinahengessä kiellettyä n-sanaa, ja päätoimittaja saa palautetta siitä, miten elitististä on, kun kriitikko käyttää sanaa, jota hän joutuu maksavana asiakkaana googlaamaan. Päätoimittaja on tietenkin aina lukijansa puolella.

Kitisevä asiantuntija on koulutettava uudelleen. Ehkä emme tarvitse asiantuntijaa ollenkaan. Voihan olla, että hänen ärsyttävät mielipiteensä tulevat vain taiteen ja sen kokemisen välille.

Kitisevä asiantuntija, jonka kritiikkejä ei enää tilata, joutuu lopettamaan työnsä ja yrittää kysyä Työmarkkinatorin sähköisessa asioinnissa, miten pääsisi harjoittelijaksi viestintätoimistoon.

Kitka on poissa. Pötkö luiskahtaa viemäriin.

Vastikään Ruben Stiller lähetti Suomen Kuvalehdessä terveisiä Erja Yläjärvelle: “Elitismin pelko on tyhmyyden alku.”

Ajattelen, että oman tyhmyyden myöntämisessä voisi olla viisauden alku.

Mutta kuka siitä viisaudesta maksaisi?